Äänioikeus ja luokkajako kavensivat kansanedustajien valtaa
Eurooppalaisten poliittisten puolueiden sisäinen vallanjako on askarruttanut tutkijoita aina 1800-luvun viimeiseltä neljännekseltä lähtien. Alalla elävän yleistyksen mukaan tuolloin siihen saakka autonomisesti toimineiden kansanedustajaryhmien rinnalle alkoi nousta parlamenttien ulkopuolella toimivia organisaatioita, joiden tehtävänä oli houkutella äänioikeuden laajentumisen myötä huimasti kasvanutta äänestäjäkuntaa. Kun yhteiskunnallinen vallanjako alkoi aseman ja varallisuuden sijaan määräytyä vaalikannatuksen perusteella, vaalikoneiston johtajat voimaantuivat ja ryhtyivät vaatimaan sananvaltaa myös siinä, mitä puolueen edustajat tekivät parlamentissa, jonne vaalikoneistot olivat heidät nostaneet.
Toinen yleistys kertoo, että samoihin aikoihin sosialismin vahvistumisen myötävaikutuksella politisoitunut luokkajako ja sen tapa korostaa yhteisyyttä aiheutti sen, että edustajan avoin mandaatti, kyky itsenäiseen harkintaan, alkoi hiljalleen korvautua imperatiivisella mandaatilla, edustajan velvollisuudella noudattaa puolueen yhteistä linjaa. Yhteisten asioiden hoito, mitä eliittidemokratian aikainen keskusteluun ja "jaettuun tilannekuvaan" perustuva toiminta suurimmassa määrin oli, alkoi korvautua ryhmäkohtaisten intressien korostamisella. Hiljalleen syntyi puoluedemokratiaksi kutsuttu poliittinen järjestys, missä yhteiskunnallista luokkajakoa heijastaneet puolueet omivat demokraattisen päätösvallan itselleen.