Parlamenttikirjasto

keskiviikko 16. tammikuuta 2008

Eivätkö kirjastot kelpaa mediakasvattajiksi?

Euroopan komissio on julkaisut vastikään tiedonannon medialukutaidosta digitaalisessa ympäristössä. Tarkoitus on kehittää eurooppalaista toimintamallia sille, että eri maiden viranomaiset tukisivat ja vahvistaisivat kansalaisten medialukutaidon kehittymistä. Tiedonannon pohjana on koko EU:n kattava selvitys medialukutaidon nykytilasta sekä sitä edeltänyt julkinen kuuleminen. Suomen lisäksi muutama muukin eurooppalainen valtio näyttää myös raportoineen omista toimenpiteistään medialukutaidon eri osa-alueiden tutkimisen, kouluttamisen ja kehittämisen edellytysten parantamiseksi.



Viviane Reding, tietoyhteiskunnasta ja viestimistä vastaava komissaari, kiteyttää tiedonannon sisällön seuraavasti:

Digitaaliaikakaudella hyvä medialukutaito on aktiivisen kansalaisuuden perusedellytys. Pelkkä perinteinen luku- ja kirjoitustaito ei enää riitä tässä ajassa. Ihmisten on ymmärrettävä paremmin tehokkaan itseilmaisun merkitys ja osattava tulkita toisten sanomisia, erityisesti silloin, kun kyse on verkkopäiväkirjoista, hakukoneista tai mainonnasta. Kaikkien, niin ikääntyvien kuin nuorisonkin, täytyy kohdata tämä uusi digitaalinen maailma, jossa elämme. Tämän määränpään saavuttamisessa valistus ja tiedonsaanti ovat tärkeämpiä kuin lainsäädäntö.


Medialukutaitotiedonantoa ja muuta Euroopan komission tuottamaa materiaalia voi tarkastella myös kysymällä, ketkä ovat keskeisimmät toimijat medialukutaitojen tuottamisessa ja vahvistamisessa. Pinnallinen sanafrekvenssivertailu näyttää antavan vastaukseksi mediateollisuuden ja koululaitoksen.

Kirjastoalan edustajia ei näytä olevan komission perustamassa medialukutaidon asiantuntijaryhmässä. Komission järjestämään julkiseen kuulemiseen sentään on reagoinut mm. kirjastoalan lobbausjärjestö Eblida ja Saksan kirjastoseura. Kirjastoista medialukutaidon edistäjinä puhutaan ehkä eniten Suomen maaraportissa, jossa etenkin yleiset kirjastot pääsevät kohtuullisen hyvin esille.

Kirjastoalan näkymättömyys eurooppalaisissa medialukutaitopiireissä on hämmästyttävää erityisesti siksi, että verkkoviestintä on komission tiedonannossa niin keskeisesti esillä. Komission mukaan on mm. tarjottava käyttäjille välineitä verkkosisältöjen kriittiseen arviointiin sekä opetettava, kuinka "hakukoneet toimivat (esimerkiksi hakutuloksia järjestäessään)".

Tässä olisi kirjastoilla mahdollisuus olla yhteiskunnallisesti vaikuttava ja pitää itseään entistä paremmin esillä.

Uskoakseni informaatiotutkimuksellisen koulutuksen saaneella on paremmat tiedot vaikkapa hakukoneiden relevanssilajittelualgoritmien toimintaperiaatteista kuin keskivertokasvatustieteilijällä. Opettajaltakaan ei voi edellyttää asiantuntemusta kaikesta mahdollisesta, joten yhteistyö koulujen ja esimerkiksi kirjastoissa toimivien pedagogisten informaatikkojen kesken olisi toivottavaa tämän tyyppisissä opetussisällöissä. Todennäköisesti tällaista yhteistyötä jo tehdäänkin eri puolilla Suomea.

Kirjastoalalla julkaisumuotojen muuttuminen sekä uudenlaiset medialukutaitotarpeet on koettu hyvin kouriintuntuvalla tavalla. Yhteistyö ja kilpailusuhde media- ja hakukoneyrityksiin kulttuuriperintöä digitoitaessa on kirvoittanut kirjastoalan edustajilta myös kriittisiä puheenvuoroja. Ranskan kansalliskirjaston johtaja Jean-Noël Jeanneneyn pamfletti "Google and the myth of universal knowledge : a view from Europe" (ks. saatavuus Selmassa) osoittaa, kuinka suuressa määrin kirjastoissa on jouduttu paneutumaan mediakritiikkiin sekä kulttuuripoliittisiin verkkoviestintäkysymyksiin.

Kirjastoalalla on totuttu puhumaan informaatiolukutaidosta
ja kasvatustieteessä taas medialukutaidosta sekä mediakasvatuksesta. Voisiko kirjastojen näkymättömyys medialukutaitokeskustelussa selittyä typerällä terminologiakonfliktilla, kuten Glasgow Caledonian yliopiston "Information Literacy Skills Project" -hankkeen kuulemisvastaus näyttäisi antavan aihetta olettaa?

Vai onko tämän kaiken takana jokin syvällisempi juopa tai peräti salaliitto?


Kimmo Tuominen




perjantai 11. tammikuuta 2008

Nuorten ääni

Jokelan ampumistapauksen syitä on pohdittu ja useita on löydetty, muun muassa nuorten pahoinvointi, internet ja mielenterveyspalvelujen puutteellisuus. Vastaavanlaisen tapauksen torjumiseksi on esitetty esim. luokattomasta lukiosta luopumista, parempia mielenterveyspalveluja nuorille ja tiukempaa aselakia. Lisäisin näihin vielä yhden: lasten ja nuorten kuulemisjärjestelmien luomisen ja olemassa olevien vahvistamisen.

Nuorten kuulemisen merkitys on tässä: nuori saa kokea, että häntä kuullaan, hänen mielipiteellään on väliä. Kuulluksi tuleminen lisää viihtyvyyttä ja ehkäisee syrjäytymistä, vähentää pahaa mieltä ja oloa. Olen arvokas, koska mielipiteitäni kuullaan! Kuulluksi tuleminen kehittää kykyä perustella omat näkökannat ja antaa siten paremmat valmiudet osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kuulemisen, keskustelun ja demokraattisen päätöksenteon puuttuminen puoles-taan synnyttävät käsityksen yhteiskunnasta, joka toimii mielivaltaisesti.

Nuorille koulu edustaa yhteiskuntaa koko kouluajan. Tarinat koulujen mielivaltaisista säännöistä ovat lukuisat: voita saa laittaa vain tietylle puolelle leipää, kasvisruokaa saavat ottaa vain he, jotka ovat "virallisesti" kasvissyöjiä, kurssilta saa olla vain seitsemän tuntia poissa ja maauimalassa on uitava, vaikka ilman lämpötila olisi +10°. Mielivaltaa kokenut tekee mielivaltaisia tekoja! Jos minun mielipiteilläni ei ole väliä, miksi muidenkaan mielipiteillä olisi merkitystä?

Koulumaailmassa nuorten kuuleminen on viety pisimmälle ns. demokraattisissa kouluissa, joista tunnetuin ja vanhin lienee A. S. Neillin perustama Summerhillin koulu. Koulun yleiskokouksissa äänestetään kaikista koulun säännöistä. Yhteisesti sovittujen säännösten rikkomisesta rangaistaan myös Summerhillissä, mutta rangaistuksetkin sovitaan yhdessä koulun kokouksissa. Kokouksessa voidaan kuitenkin päätyä myös siihen, että sääntö oli huono tai väärin muotoiltu ja silloin sääntöä muutetaan. Äänestysoikeus on yleinen ja yhtäläinen eli jokaisella oppilaalla ja henkilökunnan jäsenellä on yksi ääni. Kolmesti viikossa kokoontuvan kokouksen puheenjohtaja vaihtuu viikoittain ja hän on aina oppilas.

Suomessa lasten ja nuorten kuulemisesta tuli lakisääteistä vuonna 2006. Nuorisolain (27.1.2006/72) 8 §:n mukaan nuorille tulee järjestää mahdollisuus osallistua paikallista ja alueellista nuorisotyötä ja -politiikkaa koskevien asioiden käsittelyyn. Lisäksi nuoria on kuultava heitä koskevissa asioissa. Kuulemisjärjestelminä voivat olla esim. nuorisolautakunnat, nuorisoval-tuustot, muut vastaavat vaikuttajaryhmät, tietoverkkopohjaiset kuulemisjärjestelmät sekä peruskouluihin rakentuvat demokratiakasvatus- ja vaikuttamisjärjestelmät.


Kouluissa opiskelijoiden puhevaltaa käyttää oppilaskunta, jonka jäseniä kaikki koulut opiskelijat ovat ja jota johtaa oppilaskunnan yhteisesti valitsema hallitus. Lukioissa ja ammatillisissa oppilaitoksissa on jo vuodesta 1999 opiskelijoiden kuulemiseksi ollut oppilaskunta. Lakiin perusope-tuksesta oppilaiden kuuleminen tuli vasta viime vuonna: peruskouluissa oppilaskunnan järjestämisestä päättää opetuksen järjestäjä. Mahdollisuus oppilaiden kuulemiseen on peruskouluissakin lain mukaan oltava.

Koulun lisäksi nuorisolaki velvoittaa nuorten kuulemisen heitä koskevissa asioissa. Mitkä sitten ovat nuoria koskevat asiat? Eduskunnassa joka toinen vuosi kokoontuva Nuorten parlamentti antaa vastauksen omalta osaltaan. Viidessä Nuorten parlamentin suullisessa kyselytunnissa ovat nuoret tiukanneet ministereiltä vastauksia mm. Kiina-ilmiöön, Itämeren tilaan ja ydinvoiman rakentamiseen, ilmaston lämpenemistä ja ihmisoikeuksia unohtamatta. Osa kysymyksistä on liittynyt suoraan nuorten omaan elämään, kuten eri aineiden opetusmääriin kouluissa tai lapsilisiin tai äänestysikärajan laskemiseen. Nuorten parlamentin istunnoissa esitetyistä 126 kysymyksestä voi päätellä, että kaikki asiat ovat nuoria koskevia asioita.

Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, kuinka nuorisolain edellyttämä nuorten kuuleminen toteutuu ja mitä yhteiskunnallisia seurauksia siitä on.

Päivi Erkkilä

perjantai 4. tammikuuta 2008

Sattumaa, sensaatiota vai ymmärrystä

Petteri Järvinen pohti Tietokone-lehdessä 13/2007 onko nettikirjoituksilla mahdollista vaikuttaa. Jatkuvasti laajentuvassa digitaalisen tiedon valtameressä äänet näyttävät äkisti hukkuvan massaan.

Verkossa vaikuttaminen tai verkkokeskustelujen vaikutukset ovat mielenkiintoinen ja moniselitteinen ilmiö.

Verkossakaan eivät kuuluville pääsevät äänet jakaudu tasaisesti. Verkkoa voi kuvata eräänlaisena yhteyksien ja solmukohtien avaruutena, joissa solmuista syntyy pienempiä tai suurempia tähtiä. Tietyt palvelut, kirjoittajat ja kirjoitukset vetävät suuren joukon lukijoita. Suuri osa kirjoituksista jää lähipiirin tai samoista asioista kiinnostuneiden iloksi.

Verkon tähdet ovat vaikuttajia, joiden sanoilla on vetovoimaa. Verkkomaailman vetävimmät tähdet sykkivät edelleenkin medioiden ja erilaisten kansainvälisten haku- ja yhteisöpalvelujen ympärillä. Google, Yahoo, CNN, BBC, YouTube – ja niin edelleen. Kuulluksi ja nähdyksi tuleminen edellyttää verkossakin sitä, että saa kanavoitua sanansa ja äänensä oikeisiin medioihin. Tai että kykenee luomaan halutun ja joukosta erottuvan idean.

Kuva on monin tavoin tullut haastamaan sanan valtaa ja avannut mahdollisuuksia kielirajat ylittävälle ilmaisulle. YouTuben ja muiden samankaltaisten palvelujen kautta tulleet kuvat ovat tuoneet julkisuuteen vaihtoehtoisia näkemyksiä mediatapahtumista. YouTuben voimasta kertovat esimerkiksi sattumalta kuvatut videot, joissa vartijat pahoinpitelevät etnisen vähemmistön edustajaa, poliisit pamputtavat mielenosoittajaa tai kameran linssit haarukoivat muita kansalaisten oikeuksia loukkaavia tilanteita.

Vaikka kuvien autenttisuudesta ja todistusvoimasta voitaisiinkin kiistellä, on mahdollisuus ilmaisuun ja sen levitykseen tuonut kiistämättä uudenlaisia vaikuttamisen välineitä. Sopivissa tilanteissa viesti voi saada myös arvaamattomat mittasuhteet.

Järvinen puhuu osuvasti "sattumajournalismista", jossa varomattomat sanat verkossa ovat saaneet liikkeelle lumipalloefektin. Amerikkalaistoimittaja oli poiminut poliitikon huulilta lipsahtaman sanan, jonka negatiivinen tulkinta ja sen tarjoaminen laajemmalle yleisölle levisi kulovalkean lailla. Ja johti lopulta poliitikon häviöön vaaleissa.

Yhtä hyvin voitaisiin puhua sensaatiovaikutuksesta, jota erilaiset verkossa leviävät kansalaisadressit hyvin kuvaavat. Lähinnä mediasta nousseet ideat kanavoituvat myönteiseksi tai vastustavaksi näkemykseksi, joille saadaan muutamassa päivässä kerättyä kymmeniä tuhansia kannattajia.

Adresseihin osallistumisesta on näyttänyt tulevan viihteen, urheilun ja yhteiskunnallisen osallistumisen välimuoto. Muumilimun saaminen 1,5 pulloihin on saanut yli 20 000 kannattajaa. Kansanäänestysvaatimus EU:n perustuslaista puolestaan on kiinnostanut 2 000 allekirjoittanutta.

Puolesta ja vastaan -reagointi ei välttämättä vie ymmärrystä itse asiasta eteenpäin. Blogikirjoittamisessa on reagoinnin lisäksi usein kyse uuden näkökulman tuomisesta asioihin. Tutkijoiden tai virkamiesten asiantuntijoina antama kuva laajentuu muiden osallisten, kuten harrastajien, paikallisten asukkaiden ja silminnäkijöiden asiantuntijuuteen. Vaikka tosiasiat voivat olla luku sinänsä, kirjoittamisessa on mahdollista tuoda mukaan kokemuksen ja tilanteessa koetun ääni. Tämä voi olla eräs demokratiaa voimakkaimmin vahvistavia ilmiöitä.

Verkossa äänestämisellä, osallistumisella ja kirjoittamisella voidaan varmasti vaikuttaa. Mutta missä määrin vaikutetaan ymmärrettyihin ja yhteiskunnallisesti merkittäviin kysymyksiin?

- Päivikki Karhula, Päivi Erkkilä