Amazon-verkkokauppa on juuri julkistanut lukulaitteen, Kindlen, e-kirjatiedostojen lukemiseen. Viime vuonna tuotiin ryminällä markkinoille Sony Reader -lukulaite. E-kirjojen lukulaitteiden kehitystoiminnan aktivoitumisesta huolimatta kuluttajien kiinnostus laitteita kohtaan ei ole laajalti virinnyt. Hinta on korkea eikä kirjojen lukeminen erillisellä laitteella kiinnosta, kun taskussa ja/tai repussa kolisevat jo kännykät, kamerat, soittimet ja kannettavat mikrot. Asiaa pohditaan mm. kansalliskirjastolaisten Digitaalinen kirjasto -blogissa.
Painetun kirjan formaatti on käytettävyydessään toistaiseksi ollut lyömätön. Newsweek-lehden The Future of Reading -artikkelissa (Nov 17, 2007) todetaan, ettei kirjan lukemiseen tarvita "For Dummies" -opasta. E-kirjojen lukeminen nykyisellä näyttötekniikalla sen sijaan on vaivalloista ja epäergonomista, ainakin pöytätietokoneella.
Nyt kehitetty uusi kannettava, langaton lukulaite on tähänastisista monipuolisin tarjoten mahdollisuuden paitsi e-kirjojen lukuun myös sanomalehtien ja blogien tilaamiseen, Wikipedian käyttöön ja Google-tiedonhakuihin. Amazon uskookin kehittäneensä lukemisen iPodin, ja sen myötä tapahtuisi jo näkyvissä oleva lukemiskulttuurin muutos. Tämä merkitsisi kirjafetisismistä luopumista ja julkaisujen yhteisöllisen tuottamisen yleistymistä. Viestimet ovat digitalisoituneet, miksei siis kirjakin?
Suomalaisista kirjastoista vain muutamissa on testattu e-kirjojen lukulaitteita, mutta tietokoneella luettavia e-kirjoja on käytössä yli puolessa kirjastoista. E-kirjoja on hankittu kirjastoihin sekä lisensoituina että maksuttomasti. Ne eivät kuitenkaan ole laajasti tavoittaneet asiakaskuntaa, vaikka ne yleensä on luetteloitu tietokantoihin ja olisivat monissa tapauksissa helposti saavutettavia vaihtoehtoja painetulle, esimerkiksi lainassa olevalle teokselle.
E-kirjojen tunnettuus myös kirjastoalalla on yllättävän heikkoa. Tämä ilmeni alkukesällä (2007) tekemästäni kyselystä. Kysely liittyi pro gradu -tutkielmaani (Tampereen yliopisto) "E-kirjat kirjastojen kokoelmissa – uuden aineistotyypin diffuusio suomalaisissa kirjastoissa". Kyselyn tavoitteena oli selvittää e-kirjojen omaksumista kirjastoihin ja integroitumista kokoelmiin sekä kirjastojen näkemyksiä e-kirjojen tulevaisuudesta. Kyselystä ilmeni monen kirjaston hämmennys e-kirjojen äärellä.
Kyselyn tuloksista saattoi päätellä, että e-kirjojen lukemiseen liittyvät ongelmat ovat vaikeuttaneet e-kirjojen omaksumista kirjastoihin. Kirjastojen asiakkaat suosivat painettuja kirjoja ja verkkoaineistoista kokotekstiartikkeleita, jotka lyhyytensä vuoksi koetaan soveltuvan kirjoja paremmin ruudulta luettaviksi.
E-kirjojen käyttöönottoon liittyvänä hankaluutena on ollut myös sopivan e-kirja-aineiston tarjonnan vähäisyys. Kun kirjastoilla ei ole tarjota asiakkaille kiinnostavia e-kirja-kokoelmia, ei e-kirjoihin tutustuminen houkuttele.
Vaikeuksista huolimatta niissä kirjastoissa, joihin e-kirjoja on hankittu, on sekä asiakkaiden että kirjastojen oman henkilökunnan suhtautuminen tähän uuteen aineistotyyppiin ollut varovaisen myönteistä. Vertailussa painettuihin kirjoihin e-kirjojen etuina nähtiin parempi tavoitettavuus ja pienemmät varastointikustannukset.
E-kirjainnovaation elinkelpoisuutta arvioidessaan kyselyyn vastanneet kirjastot osoittivat optimistisuutta. Melkein kaikki arvioivat e-kirjanimekkeiden määrän tulevaisuudessa kasvavan, niiden käyttöominaisuuksien kehittyvän ja käytön lisääntyvän. Edellytyksenä käytön kasvulle on e-kirjanimekkeiden kriittisen massan saavuttaminen mutta myös kirjastojen oma-aloitteinen perehtyminen erilaisiin e-kirjapalveluihin ja tämän tietouden levittäminen kirjaston käyttäjille.
E-kirjojen lukulaitteiden kirjastokäytöllä on tarkoitettu joko laitteiden lainaamista asiakkaille tai mahdollisuutta lainata kirjaston tarjoamia e-kirjatiedostoja asiakkaiden omiin laitteisiin. Tällöin e-kirjan laina-ajan umpeutuessa tiedoston lukuoikeus päättyy. Amazonin toimitusjohtaja Jeff Bezos arvioi, että Kindle-lukulaitteeseen tällainen toiminto voisi tulevaisuudessa olla mahdollista lisätä.
E-kirjalukulaitteiden yleistyminen kirjanlukijoiden piirissä nopeuttaisi e-kirjojen leviämistä kirjastoihin. Newsweekin artikkelissa Jeff Bezos hehkuttaa Kindleä todeten sen parantavan kirjan "käyttöliittymän" ominaisuuksia merkittävästi. Kindlen kaltainen helppokäyttöinen laite ei kuitenkaan vähään aikaan radikaalisti vaikuta painettujen kirjojen tuotantoon. Lukulaitteiden hinnan halventuessa tilanne voi muuttua.
Kirjastoilta voisi toivoa aktiivisuutta ja ennakkoluulottomuutta uusiin aineistotyyppeihin tutustumisessa. Kirjastonkäyttäjät löytävät kyllä hyvät palvelut, kunhan niitä on tarjolla.
E-kirjoista on tehnyt gradunsa myös Jari Paavonheimo: Digitaalisen ja painetun rajalla: kirjan olomuotojen tarkastelua (HY, 2006). Hyviä lähteitä e-kirjauutisten seurantaan ovat amerikkalaiset TeleRead - Bring the E-books Home ja if:book -blogit.
Sirkka-Liisa Korkeila
Parlamenttikirjasto
tiistai 27. marraskuuta 2007
perjantai 23. marraskuuta 2007
Digitaalinen tuulahdus historiasta
Tutustuin vastikään uusittuna avattuun Historialliseen sanomalehtikirjastoon. Sivuilla on suorat linkit päivän sanomalehtiin 150 vuoden takaa. Kokeilin hakua "riksdagsbiblioteket" ja sainkin esille useita uutisia. Mielenkiintoisin uutinen itselleni oli 21.09.1871 ilmestyneen Helsingfors Dagbladin numerossa 256 ollut lyhyt juttu siitä, kuinka Ruotsin Riksdagsbiblioteket oli lahjoittanut Suomen valtiopäiville Ruotsin ritarisäädyn ja aateliston pöytäkirjoja 47 nidettä ja näihin liittyviä esityksiä ja mietintöjä 64 nidettä. Jutussa todetaan, että Suomen valtiopäivien olisi järjestettävä kirjastonsa ja arkistonsa, jotta suomalaiset voisivat lähettää pöytäkirjoja ja asiakirjojaan vastavuoroisesti Ruotsiin. Tämä lahjoitus oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että nyttemmin Eduskunnan kirjastona tunnettu säätyjen arkisto ja kirjasto saivat alkunsa:
Kansalliskirjasto tekee erinomaista työtä saattaessaan historiallisesti tärkeää aineistoa tutkijoiden ja suuren yleisön käyttöön. Nykypäivän sähköiset arkistot ovat vanhoja paperi- ja mikrofilmimuotoisia kokoelmia helpommin käyttöön saatettavissa. Pelkkä tallentaminen ei kuitenkaan riitä, vaan sähköiset arkistot on myös pidettävä käyttökunnossa. Onneksi opetusministeriön asettama sähköisen aineiston pitkäaikaissäilytystä ja käyttöä koskeva työryhmä on paraikaa pohtimassa pitkäaikaissäilytyksen kansallisia ratkaisuja, joita aikanaan pääsevät soveltamaan myös muut sähköisiä arkistoja suunnittelevat tahot, kuten esimerkiksi eduskunta. Kaikki tämä vaatii paljon resursseja. Jos kansallista kulttuuriperintöä halutaan digiajalla säilyttää, kuten asiaa koskevassa hallituksen esityksessä 68/2007 ehdotetaan, satsauksia on myös tehtävä. Muussa tapauksessa kansakunnan itselleen asettama tavoite ei toteudu.
Sari Pajula
Från riksdagsbiblioteket i Stockholm har till finska landtdagens samlingar blifvit öfversänd en värderik gåfva, bestående af Ridderskapets och Adelns
protokoll vid 1786 års riksdag, samt riksdagens protokoll från 1867 till och med
1871, tillsammans 47 volymer samt derlill börande bihang (propositioner och
betänkanden) 64 volymer, förutom någraäldre komifébetänkanden.
Man harflärekildt riksdagsbibliotekarien d:r Sandahl och några riksdagsmän att tacka för detta bevis på intresse. Böckerna äro aflemnade å Riddarhuset, ─ och då numera de finska landtdagarnes periodicitet är tryggad torde man äfven här böra anlägga ett ordnadt landtdagsbibliotek eller arkiv, som genom öfversändande af våra landtdags publikationer kunde etablera reciprocitet med svenska riksdagsbiblioteket.
Kansalliskirjasto tekee erinomaista työtä saattaessaan historiallisesti tärkeää aineistoa tutkijoiden ja suuren yleisön käyttöön. Nykypäivän sähköiset arkistot ovat vanhoja paperi- ja mikrofilmimuotoisia kokoelmia helpommin käyttöön saatettavissa. Pelkkä tallentaminen ei kuitenkaan riitä, vaan sähköiset arkistot on myös pidettävä käyttökunnossa. Onneksi opetusministeriön asettama sähköisen aineiston pitkäaikaissäilytystä ja käyttöä koskeva työryhmä on paraikaa pohtimassa pitkäaikaissäilytyksen kansallisia ratkaisuja, joita aikanaan pääsevät soveltamaan myös muut sähköisiä arkistoja suunnittelevat tahot, kuten esimerkiksi eduskunta. Kaikki tämä vaatii paljon resursseja. Jos kansallista kulttuuriperintöä halutaan digiajalla säilyttää, kuten asiaa koskevassa hallituksen esityksessä 68/2007 ehdotetaan, satsauksia on myös tehtävä. Muussa tapauksessa kansakunnan itselleen asettama tavoite ei toteudu.
Sari Pajula
perjantai 16. marraskuuta 2007
Terveisiä tulevaisuuteen
Kulttuuriperintö on hieno käsite. Se on ymmärtääkseni jotain sellaista "kulttuuria" mitä olemme saaneet "perintönä" edellisiltä sukupolvelta ja jota sitten luovutamme seuraavalle sukupolvelle. Perinnönjakotilaisuutta ei varsinaisesti järjestetä - luovutamme kulttuuria perinnöksi tänäänkin.
Suomessa julkaistiin vuonna 2006 lähes 14 000 kirjaa, karkeasti arvioituna vajaa 40 000 sanomalehtien irtonumeroa, 29 000 aikakauslehtien irtonumeroa ja vajaa 3000 musiikki-CD:tä. Lisäksi lukematon joukko ns. pienpainatteita, esitteitä, mainoslehtisiä, julisteita jne. Kaikki nämä on tallennettu osana suomalaista kulttuuriperintöä Kansalliskirjaston suojiin.
Kulttuuriperinnön säilyttäminen ja suojeleminen edellyttää jonkinlaista käsitystä tulevaisuudesta sekä niistä keille perinnön jätämme. Mutta kuinka pitkälle tulevaisuuteen kykenemme ajattelemaan? Parin sukupolven päähän, vuosikymmeniä vai vuosisatoja? Olettaisin, että pitkälle tulevaisuuteen menevä pohdinta lienee harvinaisempaa. Satoja tai tuhansia vuosia eteenpäin ulottuvat tulevaisuusvisiot on jätetty science fiction-kirjailijoille ja joukolle tulevaisuuden tutkijoita. Henkilökohtaisesti mieleeni on jäänyt Gregory Benfordin kirja Deep Time, missä esitellään vaihtoehtoja ydinjätteiden säilytyspaikan merkitsemiseen. Ydinjätehän on vaarallista vielä kymmenen tuhannen vuoden päästä. Mitä varoitusmerkkejä loppusijoituspaikalle tulisi jättää, kun varaudutaan kylttien kulumiseen, kielen ja symbolien merkitysten muuttumiseen ja yksinkertaisesti tietojen painumiseen unholaan? Kiveenhakattu viesti ei ole tässä tapauksessa riittävä toimenpide.
Juuri nyt eduskunnassa on käsittelyssä Laki kulttuuriaineistojen tallettamisesta ja säilyttämisestä. Kyseessä on nykyisen vapaakappalelain paranneltu toteutus, tietoyhteiskunta-aikaan päivitetty 2.0 versio. Vapaakappaleiden idea on vanha. Suomessakin se on tietyssä mielessä ollut voimassa 300 vuotta aina Ruotsin vallan ajalta saakka. Kirjastojen suojiin on luovutettu julkaisuista ns. vapaakappaleet ilmaiseksi. Uudistusta vapaakappalelakiin on kaipailtu ainakin kymmenen vuotta ja nyt vihdoin se näyttää pullahtavan eduskunnasta. Asiaa seuranneet tietävät hyvin mihin uudistus pureutuu: sähköisiin aineistoihin. Tavoitteena on verkkosivujen, digitaalisten tallenteiden sekä radio- ja tv-aineistojen tallentaminen tuleville kulttuurintutkijoille.
Koska tämäkin blogimerkintä todennäköisesti tallentuu useampaankin "kulttuuriperintöarkistoon" ja on siten luettavissa parin sadan (tai tuhannen?) vuoden päästä, lähetän tässä terveiset tulevaisuuden lukijalle. Toivottavasti hän ymmärtää vielä vanhaa suomea.
Terveiset talvisesta Helsingistä vuodelta 2007. Toivottavasti ilmastonmuutos on saatu kuntoon ja maailmassa on kaikki hyvin. Olemme teidän iloksenne koittaneet säilyttää kaikenlaisia kulttuurin ilmentymiä, jotka toivon mukaan ovat edelleen luettavissanne. Kovasti olemme yrittäneet ajatella teitä tulevia sukupolvia, mutta nykyhetkessäkin on omat vaikeutensa.
Jani Stenvall
Suomessa julkaistiin vuonna 2006 lähes 14 000 kirjaa, karkeasti arvioituna vajaa 40 000 sanomalehtien irtonumeroa, 29 000 aikakauslehtien irtonumeroa ja vajaa 3000 musiikki-CD:tä. Lisäksi lukematon joukko ns. pienpainatteita, esitteitä, mainoslehtisiä, julisteita jne. Kaikki nämä on tallennettu osana suomalaista kulttuuriperintöä Kansalliskirjaston suojiin.
Kulttuuriperinnön säilyttäminen ja suojeleminen edellyttää jonkinlaista käsitystä tulevaisuudesta sekä niistä keille perinnön jätämme. Mutta kuinka pitkälle tulevaisuuteen kykenemme ajattelemaan? Parin sukupolven päähän, vuosikymmeniä vai vuosisatoja? Olettaisin, että pitkälle tulevaisuuteen menevä pohdinta lienee harvinaisempaa. Satoja tai tuhansia vuosia eteenpäin ulottuvat tulevaisuusvisiot on jätetty science fiction-kirjailijoille ja joukolle tulevaisuuden tutkijoita. Henkilökohtaisesti mieleeni on jäänyt Gregory Benfordin kirja Deep Time, missä esitellään vaihtoehtoja ydinjätteiden säilytyspaikan merkitsemiseen. Ydinjätehän on vaarallista vielä kymmenen tuhannen vuoden päästä. Mitä varoitusmerkkejä loppusijoituspaikalle tulisi jättää, kun varaudutaan kylttien kulumiseen, kielen ja symbolien merkitysten muuttumiseen ja yksinkertaisesti tietojen painumiseen unholaan? Kiveenhakattu viesti ei ole tässä tapauksessa riittävä toimenpide.
Juuri nyt eduskunnassa on käsittelyssä Laki kulttuuriaineistojen tallettamisesta ja säilyttämisestä. Kyseessä on nykyisen vapaakappalelain paranneltu toteutus, tietoyhteiskunta-aikaan päivitetty 2.0 versio. Vapaakappaleiden idea on vanha. Suomessakin se on tietyssä mielessä ollut voimassa 300 vuotta aina Ruotsin vallan ajalta saakka. Kirjastojen suojiin on luovutettu julkaisuista ns. vapaakappaleet ilmaiseksi. Uudistusta vapaakappalelakiin on kaipailtu ainakin kymmenen vuotta ja nyt vihdoin se näyttää pullahtavan eduskunnasta. Asiaa seuranneet tietävät hyvin mihin uudistus pureutuu: sähköisiin aineistoihin. Tavoitteena on verkkosivujen, digitaalisten tallenteiden sekä radio- ja tv-aineistojen tallentaminen tuleville kulttuurintutkijoille.
Koska tämäkin blogimerkintä todennäköisesti tallentuu useampaankin "kulttuuriperintöarkistoon" ja on siten luettavissa parin sadan (tai tuhannen?) vuoden päästä, lähetän tässä terveiset tulevaisuuden lukijalle. Toivottavasti hän ymmärtää vielä vanhaa suomea.
Terveiset talvisesta Helsingistä vuodelta 2007. Toivottavasti ilmastonmuutos on saatu kuntoon ja maailmassa on kaikki hyvin. Olemme teidän iloksenne koittaneet säilyttää kaikenlaisia kulttuurin ilmentymiä, jotka toivon mukaan ovat edelleen luettavissanne. Kovasti olemme yrittäneet ajatella teitä tulevia sukupolvia, mutta nykyhetkessäkin on omat vaikeutensa.
Jani Stenvall
tiistai 6. marraskuuta 2007
Miksi demokratia?
Olen vihdoin saanut katsottua läpi digiboxiin sullotut osat sarjasta Miksi demokratia? Sarjan osat esitettiin televisiossa lokakuun puolivälissä. Miksi demokratia? Why Democracy? oli maailman yleisradioyhtiöiden yhteinen projekti, johon osallistui 38 maata. Suomessa näytettiin kaikkiaan kymmenen eri dokumenttilyhytelokuvaa, jotka olivat seuloutuneet näytettäväksi alun perin noin kahdeksasta sadasta ehdotuksesta.
Sarjan osat herättivät monenlaisia tunteita ja ajatuksia. Dokumenteista koskettavin oli mielestäni aivan ensimmäiseksi tullut Äänestä minua! Se kertoi kiinalaisesta koulusta ja sen kolmasluokkalaisista, jotka ensimmäisen kerran saivat soveltaa demokratiaa ja valita luokalle valvojaoppilaan kolmesta ehdokkaasta. Ehdokkaat olivat opettajien valitsemia. Ehdokkaat olivat innostuneita ehdokkuudestaan ja heidän piti käydä läpi kolmivaiheinen "kampanja" eli esiintyä luokalle ja esitellä taitojaan, osallistua väittelyyn toisen ehdokkaan kanssa ja lopuksi ennen vaalia pitää herättävä puhe siitä, miksi juuri hänet pitäisi valita valvojaoppilaaksi.
Ällistyttävää oli se, miten demokratia jo noin pienien keskuudessa sai kummallisia piirteitä. Yksi ehdokkaista oli tyytyväinen tultuaan valituksi ehdokkaaksi, koska "silloin voi käskeä muita". Myöhemmin puheessaan hän julisti, että jos hänen valitaan, hänestä tulisi demokraattinen esikuva muille eikä diktaattori. Kampanjat saivat myös heti loanheiton luonnetta, vaikka oli kyse kolmasluokkalaisista!
Jokainen ehdokas sai valita luokasta kaksi avustajaa. Heitä ehdokkaat käskivät buuaamaan muille ehdokkaille esitysten jälkeen ja tuomaan esille, että esitys oli huono. Näin esiintyvä ehdokas saatiin itkemään. Kukin ehdokas teki "vaalityötä" kehottamalla äänestämään juuri häntä. Loppumetreillä yksi ehdokkaista sai toisen ehdokkaan avustajan puolelleen. Kilpailu oli kovaa, kasvoja ei saanut menettää ja häviäminen kirvoitti kyyneliä, joihin avustajien sympatiakyyneleet antoivat oman lisänsä.
Mutta huikeinta oli vanhempien käyttäytyminen. Alusta lähtien he ryhtyivät sparraamaan kolmasluokkalaistaan: puheita ja esiintymistä hiottiin kotona koulupäivän jälkeen. Välillä puheeseen oli tulla niin vaikeita lauseita, etteivät lapset itse olisi ymmärtäneet sanotusta mitään. Vanhemmat siis syöttivät suoraan sanoja ehdokkaan suuhun. Erään ehdokkaan vanhemmat tarjosivat koko luokalle junaretken voidellakseen äänestäjiä.
Kampanja oli siis täynnä uhkailua, mustamaalaamista, taivuttelua, loanheittoa, lahjontaa ja toisen kunnioittamisen unohtamista kuin jonkin suurvallan presidenttikampanjassa ikään. Vanhemmat näyttivät siirtävän lapsilleen tällaista mallia itsestäänselvyytenä. Jäin miettimään, voiko demokratia missään paikassa tai missään muodossa olla "puhdasta", jos näin kova kisailu on tosiasiallista jo pelkän 8-vuotiaan valvojaoppilaan valinnassa?
Dokumenttisarjan osa Taksi pimeyteen kertoi kidutuksista Afganistanissa ja Irakissa. Ohjelmassa esitettiin todistusaineistoa kidutuksen "hyväksymisestä" varsin korkealla tasolla. Dokumentti oli järkyttävä: kuulustellaanko vai tehdäänkö jotain muuta?
Rouva Presidentti puolestaan kertoi Liberian johtoon nousseesta naispresidentistä, joka joutuu rakentamaan yhteiskuntaa sodan jäljiltä. Tehtävä näytti välillä epätoivoiselta, oli aloitettava varsin perustavista asioista.
Hämmästystä herätti Egyptistä kertova osa Me valvomme. Ihmiset eivät päässeet äänestämään vapaasti. Vaalihuoneistojen ovet suljettiin, vaikka vain osa äänestäjistä oli päässyt äänestämään. Vaaleja valvovat tuomarit eivät pystyneet toimimaan ilman että heidän toimiinsa vaikutettiin. Ohjelmassa kerrottiin kolmen naisen perustamasta liikkeestä, jonka tarkoitus oli edistää tuomarikunnan riippumattomuutta.
Usko ja pelko käsitteli Tanskassa julkaistuja Muhammed-pilapiirroksia sananvapauden näkökulmasta. Islamilaisissa maissa järjestettyjen mielenosoitusten ja Tanskan suurlähetystörakennusten polttamisten taustat saivat hämmennyksiin. Erilaisia voimia on totisesti liikkeellä!
Dokumenttien läpikäyminen oli tietenkin surullista katsottavaa, koska niin paljon on sarkaa kynnettävänä demokratian eteenpäin viemisessä. On myös tärkeää pohtia itse kysymystä "Miksi demokratia?" Kysymys on vaikea, kuten yksi kollegani totesi. Miksi demokratia eikä jotain muuta? Miksi juuri demokratia on hyvä? Onko se samalla tavoin hyvä kaikista maailman kolkista katsottuna?
Sarja avasi silmiä demokratian tilasta eri maissa, mutta se oli antoisa myös siksi, että sen ansiosta havahtui taas näkemään, miten erilaista elämä eri puolilla maailmaa on.
Kristiina Hakala
Sarjan osat herättivät monenlaisia tunteita ja ajatuksia. Dokumenteista koskettavin oli mielestäni aivan ensimmäiseksi tullut Äänestä minua! Se kertoi kiinalaisesta koulusta ja sen kolmasluokkalaisista, jotka ensimmäisen kerran saivat soveltaa demokratiaa ja valita luokalle valvojaoppilaan kolmesta ehdokkaasta. Ehdokkaat olivat opettajien valitsemia. Ehdokkaat olivat innostuneita ehdokkuudestaan ja heidän piti käydä läpi kolmivaiheinen "kampanja" eli esiintyä luokalle ja esitellä taitojaan, osallistua väittelyyn toisen ehdokkaan kanssa ja lopuksi ennen vaalia pitää herättävä puhe siitä, miksi juuri hänet pitäisi valita valvojaoppilaaksi.
Ällistyttävää oli se, miten demokratia jo noin pienien keskuudessa sai kummallisia piirteitä. Yksi ehdokkaista oli tyytyväinen tultuaan valituksi ehdokkaaksi, koska "silloin voi käskeä muita". Myöhemmin puheessaan hän julisti, että jos hänen valitaan, hänestä tulisi demokraattinen esikuva muille eikä diktaattori. Kampanjat saivat myös heti loanheiton luonnetta, vaikka oli kyse kolmasluokkalaisista!
Jokainen ehdokas sai valita luokasta kaksi avustajaa. Heitä ehdokkaat käskivät buuaamaan muille ehdokkaille esitysten jälkeen ja tuomaan esille, että esitys oli huono. Näin esiintyvä ehdokas saatiin itkemään. Kukin ehdokas teki "vaalityötä" kehottamalla äänestämään juuri häntä. Loppumetreillä yksi ehdokkaista sai toisen ehdokkaan avustajan puolelleen. Kilpailu oli kovaa, kasvoja ei saanut menettää ja häviäminen kirvoitti kyyneliä, joihin avustajien sympatiakyyneleet antoivat oman lisänsä.
Mutta huikeinta oli vanhempien käyttäytyminen. Alusta lähtien he ryhtyivät sparraamaan kolmasluokkalaistaan: puheita ja esiintymistä hiottiin kotona koulupäivän jälkeen. Välillä puheeseen oli tulla niin vaikeita lauseita, etteivät lapset itse olisi ymmärtäneet sanotusta mitään. Vanhemmat siis syöttivät suoraan sanoja ehdokkaan suuhun. Erään ehdokkaan vanhemmat tarjosivat koko luokalle junaretken voidellakseen äänestäjiä.
Kampanja oli siis täynnä uhkailua, mustamaalaamista, taivuttelua, loanheittoa, lahjontaa ja toisen kunnioittamisen unohtamista kuin jonkin suurvallan presidenttikampanjassa ikään. Vanhemmat näyttivät siirtävän lapsilleen tällaista mallia itsestäänselvyytenä. Jäin miettimään, voiko demokratia missään paikassa tai missään muodossa olla "puhdasta", jos näin kova kisailu on tosiasiallista jo pelkän 8-vuotiaan valvojaoppilaan valinnassa?
Dokumenttisarjan osa Taksi pimeyteen kertoi kidutuksista Afganistanissa ja Irakissa. Ohjelmassa esitettiin todistusaineistoa kidutuksen "hyväksymisestä" varsin korkealla tasolla. Dokumentti oli järkyttävä: kuulustellaanko vai tehdäänkö jotain muuta?
Rouva Presidentti puolestaan kertoi Liberian johtoon nousseesta naispresidentistä, joka joutuu rakentamaan yhteiskuntaa sodan jäljiltä. Tehtävä näytti välillä epätoivoiselta, oli aloitettava varsin perustavista asioista.
Hämmästystä herätti Egyptistä kertova osa Me valvomme. Ihmiset eivät päässeet äänestämään vapaasti. Vaalihuoneistojen ovet suljettiin, vaikka vain osa äänestäjistä oli päässyt äänestämään. Vaaleja valvovat tuomarit eivät pystyneet toimimaan ilman että heidän toimiinsa vaikutettiin. Ohjelmassa kerrottiin kolmen naisen perustamasta liikkeestä, jonka tarkoitus oli edistää tuomarikunnan riippumattomuutta.
Usko ja pelko käsitteli Tanskassa julkaistuja Muhammed-pilapiirroksia sananvapauden näkökulmasta. Islamilaisissa maissa järjestettyjen mielenosoitusten ja Tanskan suurlähetystörakennusten polttamisten taustat saivat hämmennyksiin. Erilaisia voimia on totisesti liikkeellä!
Dokumenttien läpikäyminen oli tietenkin surullista katsottavaa, koska niin paljon on sarkaa kynnettävänä demokratian eteenpäin viemisessä. On myös tärkeää pohtia itse kysymystä "Miksi demokratia?" Kysymys on vaikea, kuten yksi kollegani totesi. Miksi demokratia eikä jotain muuta? Miksi juuri demokratia on hyvä? Onko se samalla tavoin hyvä kaikista maailman kolkista katsottuna?
Sarja avasi silmiä demokratian tilasta eri maissa, mutta se oli antoisa myös siksi, että sen ansiosta havahtui taas näkemään, miten erilaista elämä eri puolilla maailmaa on.
Kristiina Hakala
maanantai 5. marraskuuta 2007
Katoava yksityisyys
Uusi teknologia puuttuu yhä enemmän ihmisten yksityisyyteen. Suomi on maailman kärjessä esimerkiksi tilastoissa valvontakameroiden tiheydestä. Kännykkä- ja verkkoliikennöinnin tiedot tallennetaan koko väestöltä. Verkossa sana on vapaa, mutta sanojen valinta paikallaan, jos haluaa välttyä niiden seurauksilta.
Kansalaisten sähköisiä oikeuksia verkossa puolustava järjestö, EFFI, järjesti hiljattain yhdessä vihreän eduskuntaryhmän kanssa erinomaisen tietoyhteiskuntaa, valvontaa ja yksityisyyttä käsittelevän seminaarin. Tilaisuudessa puhujina olivat mm. ruotsalainen integriteettiasiamies, Per Ström, tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnio ja IT-yrittäjä ja journalisti Oscar Swartz. Tapahtuma löytyy myös verkosta videoituna.
Julkinen ja yksityinen kontrolli lisääntyy
Pär Strömin katsaus jo olemassa olevista valvonnan menetelmistä sai yleisön hiljaiseksi. Kuvan, äänen ja tekstin analyysin sekä paikantamisen ja tunnistamisen teknologioita sovelletaan jo melkoisen huolestuttavilla tavoilla eri maissa. Niillä jäljitetään ryhmien ja yksittäisten ihmisten mielenliikkeitä, mutta seurataan myös yhä tarkemmin ympäristössä liikkumista. Soveltajina ovat julkiset ja yksityiset toimijat.
Valvontateknologian avulla tarkkaillaan ihmisten kulkua ja käyttäytymistä julkisilla paikoilla, liikenteessä ja matkoilla. Kameroiden lisäksi käytössä on äänitystä sekä sirukortteihin tai -tarroihin perustuvaa jäljitystä. Valvonta tunkeutuu paitsi julkisille paikoille, myös kotitalouksiin. Esimerkiksi jätehuoltoa voidaan seurata valvontakameroilla.
Satelliittivalvonnan tuella voidaan paikallistaa auton sijainti tai raportoida välittömästi vakuutusyhtiölle auton kolaroinnista. Autoilijan käyttäytymistä voidaan seurata ja analysoida tätä tarkemminkin. Nopeat kiihdytykset esimerkiksi voidaan tulkita vaaralliseksi ajokäyttäytymiseksi, jolloin vakuutusmaksu voitaisiin päivittää ajotyylin mukaiseksi.
Verkkoasiointi piirtää käyttäjän kuvan
Tarjolla on myös erilaisia verkkotiedon seurannan ja analysoinnin välineitä. Näillä voidaan nopeasti saada käsityksiä esimerkiksi ihmisten asioinnista verkossa ja heidän verkkokirjoituksiensa luonteesta. Kirjoitusten teemoja ja niiden asenteita voidaan analysoida tai tarkastella henkilön kontaktiverkostoja. Välineet soveltuvat yhtä hyvin yksittäisen henkilön tai ryhmien käyttäytymisen seurantaan.
Teknologia voi siis avustaa henkilökuvien rakentamista paremmin kuin itse koskaan pystyisimme omaa käyttäytymistämme kuvailemaan tai ymmärtämään ryhmien käyttäytymistä. Harva muistaa esimerkiksi ostoksiaan viime vuoden ajalta. Tietovarastoista tiedot kuitenkin voidaan haluttaessa saada esille nopeasti ja analysoituna. Samoin kuin verkossa kirjoitetun teemat, kirjoitusten asenteet tai kontaktiverkostot.
Joukkojen käyttäytymistä voidaan seurata myös fyysisessä ympäristössä. Schenzenissä Kiinassa on viime elokuussa asennettu 20 000 valvontakameraa kaduille. Käytössä uudenlaista valvonnan teknologiaa, jossa kameravalvonta on yhdistetty kuva-analyysiin. Samalla kertaa voidaan seurata ja hälyttää, mikäli kaduille alkaa muodostua suurempia joukkoja.
Yksityisyyden kiusallisuus
Yksityisyyttä ja tietosuojaa pidetään yhä useammin jopa tietoteknistä kehitystä haittaavana kapulana rattaissa. Oscar Swartzin mukaan keskustelun henki alkaa olla sellainen, että tietosuojaa vahvistavan teknologian kehittämistä on alettu pitää rikollisena. Yksityisyyden ja tietosuojan kannattajien motiiveja siis epäillään. Jos yksityisyyttä ei enää voida, eikä kannata puolustaa, käsitykset perusoikeuksistamme ovat käytännössä jo muuttuneet.
Yksityisyyden suoja olisi kuitenkin yhä tarpeellisempaa, kun katsotaan tiedonkeruun ja analysoinnin uudenlaisia mittasuhteita. Suurten tietovarastojen käsittämien tietojen hyödyntäminen ja yhdistäminen henkilön muihin tietoihin on yhä tehokkaampaa, nopeampaa ja laaja-alaisempaa. Samalla niiden käyttöön liittyvät riskit tulevat yhä suuremmiksi.
Teletunnistetietojen tallennuksen saattaminen pakolliseksi ja koko väestön kattavaksi on yksi tämän kehityksen hedelmä. Liberaaliksi mielletyssä Tanskassa, on yllättäen otettu kovin linja tämän tallennuksen toteuttamisessa. Ruotsissa asia on etenemässä päätökseen tämän syksyn aikana, eikä aivan kivutta.
Verkossa rakentuu vahinko
Kaikesta ja mistä tahansa verkossa sanotusta, olipa se Facebook tai blogi, on tulossa yhä varmemmin sellaista tietoa, joka vaikuttaa henkilöstä tehtäviin arviointeihin. Siitä huolimatta, että ei olisi varmuutta, missä määrin asiat pitävät paikkansa tai olisivat edes sen henkilön kirjoittamia, jonka nimi mainitaan.
Viranomaisten luottamus verkon viihteellisessä käytössä annettuihin tietoihin näyttäisikin lisääntyneen. Reijo Aarnio kertoi esimerkkejä Ruotsista, jossa viranomaiset ovat käyttäneet yksityisiä blogikirjoituksia päätöksenteon pohjana arveluttavalla tavalla. Verkossa elämäntilannettaan työttömyyden ja opiskelun sekoitukseksi kuvaillut nuorelta naiselta katkaistiin tällä perusteella työttömyyskorvaus. Työpaikkaa hakenut nuori mies ohitettiin haussa, koska tyttöystävä oli blogissaan ilmaissut toivovansa, että miesystävänsä "ei saisi paikkaa".
Verkkoa pidetään identiteetin muodostamisen välineenä. Valvonnan näkökulmasta asiaa voi katsoa niin, että myös muut tahot tuottavat meistä käsityksiä ja identiteettejä. Niistä meillä ei ole, eikä välttämättä tule koskaan olemaankaan kuvaa. Näyttäisi siltä, että näillä käsityksillä tulee kuitenkin olemaan yhä enemmän elämänkulkuumme liittyviä vakaviakin seurauksia.
Pelisääntöjä henkilöä koskeville tiedoille kaivataan kipeämmin kuin koskaan aiemmin.
- Päivikki Karhula
Kansalaisten sähköisiä oikeuksia verkossa puolustava järjestö, EFFI, järjesti hiljattain yhdessä vihreän eduskuntaryhmän kanssa erinomaisen tietoyhteiskuntaa, valvontaa ja yksityisyyttä käsittelevän seminaarin. Tilaisuudessa puhujina olivat mm. ruotsalainen integriteettiasiamies, Per Ström, tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnio ja IT-yrittäjä ja journalisti Oscar Swartz. Tapahtuma löytyy myös verkosta videoituna.
Julkinen ja yksityinen kontrolli lisääntyy
Pär Strömin katsaus jo olemassa olevista valvonnan menetelmistä sai yleisön hiljaiseksi. Kuvan, äänen ja tekstin analyysin sekä paikantamisen ja tunnistamisen teknologioita sovelletaan jo melkoisen huolestuttavilla tavoilla eri maissa. Niillä jäljitetään ryhmien ja yksittäisten ihmisten mielenliikkeitä, mutta seurataan myös yhä tarkemmin ympäristössä liikkumista. Soveltajina ovat julkiset ja yksityiset toimijat.
Valvontateknologian avulla tarkkaillaan ihmisten kulkua ja käyttäytymistä julkisilla paikoilla, liikenteessä ja matkoilla. Kameroiden lisäksi käytössä on äänitystä sekä sirukortteihin tai -tarroihin perustuvaa jäljitystä. Valvonta tunkeutuu paitsi julkisille paikoille, myös kotitalouksiin. Esimerkiksi jätehuoltoa voidaan seurata valvontakameroilla.
Satelliittivalvonnan tuella voidaan paikallistaa auton sijainti tai raportoida välittömästi vakuutusyhtiölle auton kolaroinnista. Autoilijan käyttäytymistä voidaan seurata ja analysoida tätä tarkemminkin. Nopeat kiihdytykset esimerkiksi voidaan tulkita vaaralliseksi ajokäyttäytymiseksi, jolloin vakuutusmaksu voitaisiin päivittää ajotyylin mukaiseksi.
Verkkoasiointi piirtää käyttäjän kuvan
Tarjolla on myös erilaisia verkkotiedon seurannan ja analysoinnin välineitä. Näillä voidaan nopeasti saada käsityksiä esimerkiksi ihmisten asioinnista verkossa ja heidän verkkokirjoituksiensa luonteesta. Kirjoitusten teemoja ja niiden asenteita voidaan analysoida tai tarkastella henkilön kontaktiverkostoja. Välineet soveltuvat yhtä hyvin yksittäisen henkilön tai ryhmien käyttäytymisen seurantaan.
Teknologia voi siis avustaa henkilökuvien rakentamista paremmin kuin itse koskaan pystyisimme omaa käyttäytymistämme kuvailemaan tai ymmärtämään ryhmien käyttäytymistä. Harva muistaa esimerkiksi ostoksiaan viime vuoden ajalta. Tietovarastoista tiedot kuitenkin voidaan haluttaessa saada esille nopeasti ja analysoituna. Samoin kuin verkossa kirjoitetun teemat, kirjoitusten asenteet tai kontaktiverkostot.
Joukkojen käyttäytymistä voidaan seurata myös fyysisessä ympäristössä. Schenzenissä Kiinassa on viime elokuussa asennettu 20 000 valvontakameraa kaduille. Käytössä uudenlaista valvonnan teknologiaa, jossa kameravalvonta on yhdistetty kuva-analyysiin. Samalla kertaa voidaan seurata ja hälyttää, mikäli kaduille alkaa muodostua suurempia joukkoja.
Yksityisyyden kiusallisuus
Yksityisyyttä ja tietosuojaa pidetään yhä useammin jopa tietoteknistä kehitystä haittaavana kapulana rattaissa. Oscar Swartzin mukaan keskustelun henki alkaa olla sellainen, että tietosuojaa vahvistavan teknologian kehittämistä on alettu pitää rikollisena. Yksityisyyden ja tietosuojan kannattajien motiiveja siis epäillään. Jos yksityisyyttä ei enää voida, eikä kannata puolustaa, käsitykset perusoikeuksistamme ovat käytännössä jo muuttuneet.
Yksityisyyden suoja olisi kuitenkin yhä tarpeellisempaa, kun katsotaan tiedonkeruun ja analysoinnin uudenlaisia mittasuhteita. Suurten tietovarastojen käsittämien tietojen hyödyntäminen ja yhdistäminen henkilön muihin tietoihin on yhä tehokkaampaa, nopeampaa ja laaja-alaisempaa. Samalla niiden käyttöön liittyvät riskit tulevat yhä suuremmiksi.
Teletunnistetietojen tallennuksen saattaminen pakolliseksi ja koko väestön kattavaksi on yksi tämän kehityksen hedelmä. Liberaaliksi mielletyssä Tanskassa, on yllättäen otettu kovin linja tämän tallennuksen toteuttamisessa. Ruotsissa asia on etenemässä päätökseen tämän syksyn aikana, eikä aivan kivutta.
Verkossa rakentuu vahinko
Kaikesta ja mistä tahansa verkossa sanotusta, olipa se Facebook tai blogi, on tulossa yhä varmemmin sellaista tietoa, joka vaikuttaa henkilöstä tehtäviin arviointeihin. Siitä huolimatta, että ei olisi varmuutta, missä määrin asiat pitävät paikkansa tai olisivat edes sen henkilön kirjoittamia, jonka nimi mainitaan.
Viranomaisten luottamus verkon viihteellisessä käytössä annettuihin tietoihin näyttäisikin lisääntyneen. Reijo Aarnio kertoi esimerkkejä Ruotsista, jossa viranomaiset ovat käyttäneet yksityisiä blogikirjoituksia päätöksenteon pohjana arveluttavalla tavalla. Verkossa elämäntilannettaan työttömyyden ja opiskelun sekoitukseksi kuvaillut nuorelta naiselta katkaistiin tällä perusteella työttömyyskorvaus. Työpaikkaa hakenut nuori mies ohitettiin haussa, koska tyttöystävä oli blogissaan ilmaissut toivovansa, että miesystävänsä "ei saisi paikkaa".
Verkkoa pidetään identiteetin muodostamisen välineenä. Valvonnan näkökulmasta asiaa voi katsoa niin, että myös muut tahot tuottavat meistä käsityksiä ja identiteettejä. Niistä meillä ei ole, eikä välttämättä tule koskaan olemaankaan kuvaa. Näyttäisi siltä, että näillä käsityksillä tulee kuitenkin olemaan yhä enemmän elämänkulkuumme liittyviä vakaviakin seurauksia.
Pelisääntöjä henkilöä koskeville tiedoille kaivataan kipeämmin kuin koskaan aiemmin.
- Päivikki Karhula
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)